Miksi, oi miksi, kertokaa minulle, minkä takia 7-vuotias katselee itseään luokkahuoneen kokovartalopeilistä ja toteaa kiukkuisena olevansa lihava ja ruma?

Voi sentään. Mistä tätä loputonta dominoilmiötä voisi lähteä purkamaan?

Miksi luokkahuoneessa on ylipäätänsä kokovartalopeili? Onko se jollain tavalla olennainen ekaluokkalaisten koulunkäynnissä? Mihin sitä tarvitaan, lukemiseen vai laskemiseen? Tuskinpa kuitenkaan mihinkään, totean näin kasvatusalan ihmisenä. Korjatkaa, jos en ole sisäistänyt peilin ideaa.

Miksi ihmeessä 7-vuotias huolehtii ruumiinkuvastaan, miksi hän tulee hoitotädille puhumaan laihdutuskuureista ja meikkivinkeistä? Eikö niin, että 7-vuotiaan kuuluisi vaan leikkiä ja nauttia lapsuudestaan, tuosta huolettomasta ajasta, jolloin ei huolet eikä murheet paina, ei ihmissuhteet eikä työkiireet?

Voisin jeesustella tässä kohtaa ja todeta että sellainen on tämän päivän maailma. Siihen me olemme päätyneet.

Sain itse joskus aikoinaan 7-vuotiaana kuulla olevani "Ruma, vammainen rillipää". Viidennellä luokalla olin yksinkeraisesti vaan "Lehmä" ja kahdeksannella luokalla minut ylennettiin jo "Huoraksi".

Nyt monta monta vuotta myöhemmin, seison tukevasti kahdella jalalla ja virnistän Onnelan ovella kyseisille ihmisille, jotka näitä kohteliaisuuksia heittivät kerran.

Huonoina päivinä alitajunnsta kuitenkin kumpuaa se kaikki paska pintaan. Olenko minä todella kuitenkin vain se sama, ruma rillipää, niinkuin silloinkin?

Tänään, vuonna 2009, kirjasin itse viikon ajan ylös kaikki "kohteliaisuudet" ulkonäköön liittyen, joita itselleni osoitettiin. Olen aika humoristinen ihminen, ja tykkään vitsailla paljon, niin omasta kuin toistenkin pärstäkertoimista ja vartalon muodoista. Otan siis myös hymyillen vastaan kaikki leikkimieliset ja rakkaudella heitetyt kommentit kesämahasta ja niin pois päin.

Missä vaiheessa sitten raja ylittyi? Väsyneenä jaksan vähemmän huumoria. Silloin osuu ja uppoaa ja kovaa. Jollain tavalla pitää osata lopettaa ajoissa, leikkimielinen vitsailu ja loukkaaminen kulkevat kuitenkin vaarallisen lähellä toisiaan. Mahtaako minuun yhä vaikuttaa lapsuusajan monen vuoden mittainen koulukiusaaminen, haukkuminen ja syrjiminen?

Rikottua itsetuntoa on paska lähteä kasaamaan alusta uudestaan.

Jos ivalliset naurut ja muutamat kommentit iskeytyvät tikarin lailla vielä 21-vuotiaaseen, millä tavalla ne sitten vaikuttavat siihen pieneen 7-vuotiaaseen? En halua edes kuvitella.

Lastenhoitajana korviini särähtää aina ja pahasti, kun lapsi haukkuu toista. Näen punaista ja pyrin puuttumaan tilanteeseen heti. Pieni mieli järkkyy niin helposti. Eikä sattumiseen tarvita sitä haavaa.

Miksi siis lapset voivat yhä nuorempina pahoin? Juuri siksi. Ihmiset, miksi myrkytätte toisianne?

Ajatelkaa.