"Kuinkas vanha sinä olitkaan?", kysyy työterveyshoitaja minulta. "Kakskymmentä...", sanon reippaasti ja kuuluvasti, jonka perään mumisen hiljaa hetkenpäästä "...yksi."

Kaksikymmentäyksi! Herranjestas sentään, miten vanhusikä se on. Kuka sellasta haluaa myöntää?

Miten mukava olikaan olla 15 tai 18 tai ees sen 20. Ei paineita, ei vaatimuksia, ei mitään. Helppoa, chilliä menoa.  Mutta 21, eihhhh, tunnen jo omakotitalon, asuntolainan, perhefarmariauton ja lapsikatraan huutelevan minua. Saatan jopa iltaisin tuntea silmäkulmani rypistyvän.

Oma äitini oli 21-vuotiaana naimisissa ja kahden lapsen äiti. LAPSET! AVIOLIITTO! Auts, voin tuntea niskavillojeni nousevan kauhusta pystyyn. Minullako, ei vähään aikaan! Lapset ovat ihania, työajalla rakastan lapsia, mutta itseäni äitinä en näe vielä muutamaan vuoteen.

Mitä 21-vuotiaana oikein kuuluu tehdä, millaisessa elämäntilanteessa olla? Saahan vielä hetkisen, pienen hetkisen hölmöillä ja soitella äitille hädässä?

Anssi Kela sattuu laulamaan eräässä biisissään suurin piirtein näin:" Mitä vanhemmiksi vartutaan, sitä tyhmemmiksi muututaan...". Ei se Anssi nyt ihan väärässä ole, vanhetessani tunnen jopa järjen valuvan korvistani pihalle. Olen 20 ja 21-vuotiaana tonttuillut enemmän kuin koskaan hulluina teinivuosinani.

ÖöÖ, miksiköhän töpeksin koko ajan enemmän ja enemmän, 21-vuotiaana pitäisi jo pikkuhiljaa rauhoittua, mutta minä taas taidan olla menossa väärään suuntaan. Tunnen itseni enemmän ja enemmän teiniksi koko ajan. Jätinkö 15-vuotiaana jotain tekemättä?

Onko se nyt niiiiiin vakavaa, olenhan vasta kaksikymmentä...ja ihan pikkusen päälle. (Mutta vain pikkusen.)