"Kuinkas vanha sinä olitkaan?", kysyy työterveyshoitaja minulta. "Kakskymmentä...", sanon reippaasti ja kuuluvasti, jonka perään mumisen hiljaa hetkenpäästä "...yksi."

Kaksikymmentäyksi! Herranjestas sentään, miten vanhusikä se on. Kuka sellasta haluaa myöntää?

Miten mukava olikaan olla 15 tai 18 tai ees sen 20. Ei paineita, ei vaatimuksia, ei mitään. Helppoa, chilliä menoa.  Mutta 21, eihhhh, tunnen jo omakotitalon, asuntolainan, perhefarmariauton ja lapsikatraan huutelevan minua. Saatan jopa iltaisin tuntea silmäkulmani rypistyvän.

Oma äitini oli 21-vuotiaana naimisissa ja kahden lapsen äiti. LAPSET! AVIOLIITTO! Auts, voin tuntea niskavillojeni nousevan kauhusta pystyyn. Minullako, ei vähään aikaan! Lapset ovat ihania, työajalla rakastan lapsia, mutta itseäni äitinä en näe vielä muutamaan vuoteen.

Mitä 21-vuotiaana oikein kuuluu tehdä, millaisessa elämäntilanteessa olla? Saahan vielä hetkisen, pienen hetkisen hölmöillä ja soitella äitille hädässä?

Anssi Kela sattuu laulamaan eräässä biisissään suurin piirtein näin:" Mitä vanhemmiksi vartutaan, sitä tyhmemmiksi muututaan...". Ei se Anssi nyt ihan väärässä ole, vanhetessani tunnen jopa järjen valuvan korvistani pihalle. Olen 20 ja 21-vuotiaana tonttuillut enemmän kuin koskaan hulluina teinivuosinani.

ÖöÖ, miksiköhän töpeksin koko ajan enemmän ja enemmän, 21-vuotiaana pitäisi jo pikkuhiljaa rauhoittua, mutta minä taas taidan olla menossa väärään suuntaan. Tunnen itseni enemmän ja enemmän teiniksi koko ajan. Jätinkö 15-vuotiaana jotain tekemättä?

Onko se nyt niiiiiin vakavaa, olenhan vasta kaksikymmentä...ja ihan pikkusen päälle. (Mutta vain pikkusen.)

 

Miksi, oi miksi, kertokaa minulle, minkä takia 7-vuotias katselee itseään luokkahuoneen kokovartalopeilistä ja toteaa kiukkuisena olevansa lihava ja ruma?

Voi sentään. Mistä tätä loputonta dominoilmiötä voisi lähteä purkamaan?

Miksi luokkahuoneessa on ylipäätänsä kokovartalopeili? Onko se jollain tavalla olennainen ekaluokkalaisten koulunkäynnissä? Mihin sitä tarvitaan, lukemiseen vai laskemiseen? Tuskinpa kuitenkaan mihinkään, totean näin kasvatusalan ihmisenä. Korjatkaa, jos en ole sisäistänyt peilin ideaa.

Miksi ihmeessä 7-vuotias huolehtii ruumiinkuvastaan, miksi hän tulee hoitotädille puhumaan laihdutuskuureista ja meikkivinkeistä? Eikö niin, että 7-vuotiaan kuuluisi vaan leikkiä ja nauttia lapsuudestaan, tuosta huolettomasta ajasta, jolloin ei huolet eikä murheet paina, ei ihmissuhteet eikä työkiireet?

Voisin jeesustella tässä kohtaa ja todeta että sellainen on tämän päivän maailma. Siihen me olemme päätyneet.

Sain itse joskus aikoinaan 7-vuotiaana kuulla olevani "Ruma, vammainen rillipää". Viidennellä luokalla olin yksinkeraisesti vaan "Lehmä" ja kahdeksannella luokalla minut ylennettiin jo "Huoraksi".

Nyt monta monta vuotta myöhemmin, seison tukevasti kahdella jalalla ja virnistän Onnelan ovella kyseisille ihmisille, jotka näitä kohteliaisuuksia heittivät kerran.

Huonoina päivinä alitajunnsta kuitenkin kumpuaa se kaikki paska pintaan. Olenko minä todella kuitenkin vain se sama, ruma rillipää, niinkuin silloinkin?

Tänään, vuonna 2009, kirjasin itse viikon ajan ylös kaikki "kohteliaisuudet" ulkonäköön liittyen, joita itselleni osoitettiin. Olen aika humoristinen ihminen, ja tykkään vitsailla paljon, niin omasta kuin toistenkin pärstäkertoimista ja vartalon muodoista. Otan siis myös hymyillen vastaan kaikki leikkimieliset ja rakkaudella heitetyt kommentit kesämahasta ja niin pois päin.

Missä vaiheessa sitten raja ylittyi? Väsyneenä jaksan vähemmän huumoria. Silloin osuu ja uppoaa ja kovaa. Jollain tavalla pitää osata lopettaa ajoissa, leikkimielinen vitsailu ja loukkaaminen kulkevat kuitenkin vaarallisen lähellä toisiaan. Mahtaako minuun yhä vaikuttaa lapsuusajan monen vuoden mittainen koulukiusaaminen, haukkuminen ja syrjiminen?

Rikottua itsetuntoa on paska lähteä kasaamaan alusta uudestaan.

Jos ivalliset naurut ja muutamat kommentit iskeytyvät tikarin lailla vielä 21-vuotiaaseen, millä tavalla ne sitten vaikuttavat siihen pieneen 7-vuotiaaseen? En halua edes kuvitella.

Lastenhoitajana korviini särähtää aina ja pahasti, kun lapsi haukkuu toista. Näen punaista ja pyrin puuttumaan tilanteeseen heti. Pieni mieli järkkyy niin helposti. Eikä sattumiseen tarvita sitä haavaa.

Miksi siis lapset voivat yhä nuorempina pahoin? Juuri siksi. Ihmiset, miksi myrkytätte toisianne?

Ajatelkaa.

Siellä missä on naisia, on aina draamaa ja siellä missä on naisia, puhutaan aina paskaa.

En ymmärrä, mikä se naisten perusongelma on, vaikka itsekkin tiettävästi kyseistä sukupuolta edustan. Kuitenkin useammin niskavillani saa pystyyn joku kanssani samaa sukupuolta edustava kuin kaksilahkeinen.

Joka hemmetin asiasta pitää rakentaa kilpailu muijien välille, oli kyse sitten työpaikasta, miehistä, uusista kengistä tai vaikka huulikiillosta, tärkeintä on se, kenellä on paras.

Ja mitä enemmän kateutta, sitä enemmän paskapuhetta. Naisten kanssa ei voi olla kuin korkeentaan sen kaksi minuuttia samassa tilassa, ennen kuin tajuton skeidan jauhaminen alkaa. Puhun itsekkin paskaa, paljon paskaa, ja aina se liittyy tavalla tai toiselle naisiin. Miten muuten naisseurassa pärjää, ellei työnnä päätää muurahaispesään?

Ihailen muutemien tuttujen miesten välisiä ystävyyssuhteita. Niissä ei ole kyse kilpailusta, ei feikkaamisesta, niissä ei tavoitella omaa etua, ne ovat aitoja. Niissä kukaan ei yritä salakavalilla juonilla pölliä toisen omaa, esimiesasemaa tai Burberry-laukkua.

Jo pienenä hakeuduin mielummin poikien pikkuautomatolle tai pleikan ääreen, kuin tyttöjen seuraan. Niissä leikeissä kyse oli vaan siitä, kellä on hienoin ja uusin barbi, ja kenen Barbie saa komean Kenin.

Ja jo alle kymmenen vanhana kuuntelin kiukusta kihisten "parhaan ystäväni" lätinöitä, kuinka heidän perhe muuttaa Budabestiin asumaan tai kuinka hän taas sai uuden vaatteen. Silloin jo joku hälytyskello pärisi pään sisällä, että just joo, hitto mikä ämmä, tekisi mieli repiä nuo ihanat vaaleat suortuvat irti tuosta tyhjästä päästä.

Vanhemmiten huomaan, ettei ne leikit ja pelit mihinkään muutu, nukeista tulee vaan korkokenkiä ja Ken-barbeista oikeita miehiä, tavoitteet pysyvät kuitenkin samana.

Tänään taas ajattelen, kuunneltuani ja katseltuani tarpeeksi kauan tätä naisten välistä valtapeliä, hitto mikä ÄMMÄ, tekisi mieli iskeä korkkarin korko tuolle päähän!

Nainen on toiselle usein vihollinen jollain tapaa, en usko mihinkään BFF touhuun enää. Muutamaan ihanaan, aitoon naispuoliseen henkilöön vaalin huolella ystävyyttäni, sillä tiedän että näitä poikkeuksia ei tule useasti vastaan.

Ai miks juuri siun kannattas seuraa miun blogia?

Ajattelen paljon, eikun siis ajattelen liikaa, aivan liikaa. Havannoin ehkä liiankin tarkasti ympäristöäni, ihmisiä, niiden liikkeitä ja ilmeitä, jokaista sanaa tai hymyä. Tarraan jokaikiseen lauseeseen ja nauruun.

Rakastan paljon. Rakastan läheisiäni, perhettäni, ystäviäni, kavereitani, poikaystävääni, kissaani, muiden kissoja, jääkiekkoa, SaiPaa, suklaata, shoppailua, kenkiä, laukkuja, kirpputoreja, Toyotoja, kesämökkejä, aurinkoa, hajuvesiä, lapsia, töitä, lumisadetta, hyvää ruokaa, nukkumista, lämpöä, pehmeyttä, silkkiä, vaaleanpunaista, suurkaupunkeja, laivoja, vaatekauppoja, uimista, kävelylenkkejä, saunaa, Taikakuuta, Antti Tuiskua ja Neljänsuoraa, lavatansseja, tietokonetta ja monenlaista muuta hömppää.

Toisaalta rakastan myös draamaa, epäselviä tilanteita, ongelmia, pulmia, rakastan haasteita, paineita ja kaikkea, missä pitää antaa itsestään enemmän kuin paljon.

Omaan aika vahvat mielipiteet monista asioista enkä useinkaan epäröi sanoa niitä ääneen. Jollain tapaa aina jaksan kapinoida normia vastaan, rakastan sitä, että voin olla erimieltä ja pyytää ihmisiä perustelemaan kantaansa. Haluan usein asettaa ihmisiä selkä seinää vasten.

Tästä kaikesta, ja paljon muusta, tulee koostumaan tulevat julkaisut. Se voi olla et tästä tuee iha sairaan hyvä, ainakin miun omasta mielestä tai sitten iha jaska, Herra yksin tietää.

Mutta se mitä kirjotan, tulee jostain syvältä mielen sopukoista ja niin. En suinkaan väitä, että tää ois jotenkin mielenkiintonen, mutta aito, uusi ja ihanan raikas!

Kiitos ja näkemiin.

Ajattlen nytkin muuten kahtasataakolmeekymmentäviittä eri asiaa.

 

 

Haa, kaikkea sitä pitääkin kokeilla, ainakin sen kerran elämässä! Ensimmäinen blogikirjoitukseni! Vähän on vielä hakusessa, mitä haluan kirjottaa, mutta aikani pyöriteltyä tätä ideaa päässäni, oli sitä pakko koittaa. Voi olla että innostun tästä todella, tai sitten käy niin, että viikon päästä jo kyllästyn koko hommaan. Saa nähhä tulevaisuudessa, mikä tän blogin kohtalo tulee olemaan, mutta katellaan, jotenkin miulla on hyvä tunne tästä hommasta .